Nyt puhutaan vähän ristiin kahdesta eri asiasta, keikkasoundista ja levysoundista.
Itse keikkailin 70-luvulla suurimmmaksi osaksi isolla 'vaatekaapilla', jossa oli 2 kpl 15" 'mölisijöitä'. Oli se aikaa, voi kiesus (onneksi käytin kuulosuojavanua). Mutta kyllä niistä erottelevaakin ääntä sai ulos kunhan vaan viitsi käännellä nuppeja. Täyspitkän keikan jälkeen oli usein fyysistä pahoinvointia, mikä tulee siitä kun sisäelimet hankaavat toisiaan vasten täristeltyään tuntitolkulla noiden isojen elementtien edessä (matalien äänten ns. viskeraalinen vaikutus). Siihen aikaan monet lavat olivat niin pieniä, että ei ollut mahdollista seistä kuin metrin päässä kaapista.
Vuonna -57 tuli presari ja muutama vuosi sen jälkeen jazzari, ja erityisesti jazzarista sai jo erottelun suhteen ihan mitä vaan irti jos halusi. Alembic oli uutta siinä mielessä, että se toi flyygelimäisen soundin rikkaine harmonisineen jo sävysäätöjen perusastuksilla. Eli jos ei tehnyt mitään, niin sointi oli kirkas. Mutta ei mikään estä loihtimasta tuota samaan soundimaailmaa perinteisestä passiivimikistä kovaa säätökättä käyttämällä. Sustaininkin saa kuntoon kunhan vaan rakentaa fenkun atomeista uudestaan kasaan.
Soundi-ihanne oli tuolloin huonosti erotteleva ja iso, sen myönnän. Mutta se, että mistä se johtuu, ei ollut kiinni laitteista vaan asenteista ja tuotannosta.
Lopuksi vielä pari tärkeää asia. Nimittäin hiomattomien metallisydämisten kielten (round-wound) lanseeraaminen antoi uutta potkua erottelulle kun basso kuului paremmin muun äänivallin läpi. Ja kaappipuolella tietenkin kompressiotorven lisääminen bassoelementtien yläpuolelle. Pikkuhiljaa on vahvistimien laatu myös parantunut erottelun suhteen. Nykyään on muodissa käyttää neutraalia vahvistusta ja muodostaa soundi bassolla, sormenpäillä ja etuvahvistimen säädöillä.
