laitan vastineeni tänne, koskapa alkuperäisessä paikassaan se olisi, kuten sanottua, off topicia. Vinyylin kanssa todellista kokemuspohjaa omaavat ovat tervetulleita kommentoimaan ja jakamaan omia näkemyksiään.
Suorakaiverteen tuottamisessa on yksi huomioitava seikka: siinä ei voida käyttää ns dynaamista uraleveyttä, koskapa materiaalia ei by definition ajeta minkäänlaisen delaylinjan läpi (normaaleissa masternauhalta kaiverrettavissa tuotoksissa tuo esisignaali uraleveyden ohjaamiseen otettiin erilliseltä pilot-äänipäältä, joka oli sijoitettu varsinaisen playback-pään etupuolelle). Näin kaiverrusalaa ei voitu optimoida, vaan joka kohdassa mentiin siis ikäänkuin vaativimman (= voimakasbassosimman) signaalin mukaan.
Monobasso oli tosiasia, mutta matalia taajuuksia löytyy kyllä myös vanhoilta vinyyleiltä. Ei toki kaikilta.
Tuossa viittaamassasi Tekniikan Maailman kaiutintuhossa syy oli, ei suinkaan äänirasiassa itsessään, vaan siinä että kyseiselle tallenteelle oli kaiverrettu (tai yritetty kaivertaa) voimakasta alle 10Hz materiaalia, jota normiviritetty levysoitin (tässä Technics SP10 / SME III / Shure V15) ei kykene toistamaan ilman tiettyjä ongelmia. Samoin niin matalilla taajuuksilla (ja artikkelissa mainituilla äänenpaineilla) useimmat kaiuttimet etenkin tuohon aikaan olivat tuhon partaalla, MOT.
1970-luvun alkupuolella tilanne vinyylimateriaalin suhteen oli hyvä - ei käytetty kierrätettyä vinyylimassa yms, vaan levyt olivat monasti luonnostaan paksuja ja suoria (työskentelin 1970/1980-lukujen taitteessa alalla, joten tiedän tämän sekä harrastaja- että pro-vinkkelistä). Energiakriisi notkautti toki tilannetta hetkeksi, ja CD:n markkinoilletulo vähensi levy-yhtiöiden mielenkiintoa vinyylin laadun suhteen.
FiveDotOne sanoi:Tere,
70-luvulla vinyylin laatu oli siis ihan mitä tahansa koska muotteja käytettiin loppuun saakka tietysti
suurten kappalemäärien vuoksi. Myös levyjen varastoinnissa oli parantamisen varaa ja muistankin ostaneeni
ihkauusia kampuralevyjä joissa neularaskoa oli nostettava kuuntelun ajaksi kun muuten neula ei millään tahtonut
pysyä urassa. Ja saattoipa olla myös niin että tänne "itäryhmään" taas dumpattiin huonompaa laatua .... ???
Toinen juttu on sitten tämä levyn kesto. Mekaanisessa äänen tallennuksessa tarvitaan uraleveyttä/syvyyttä
jotta saadaan ne bassotkin mahtumaan levylle. Parhaat audiofiiliäänitteet (myös nk. suorakaiverteet) olivat
selvästi alle 20 min/sivu ja kaiverrus oli paikkapaikoin niin leveä/syvä että aikakauden hyvälaatuisetkin rasiat eivät
kyenneet niitä kunnolla seuraamaan (tsekatkaas jostakin arkistoista TM-lehden KEF kaiuttimen tuhoutuminen
Telarcin Tsaikkari 1812-levyllä jonka perimmäinen syy taisi olla juuri äänirasiassa).
Yleisin levynpituus oli 20-25 minuuttia / levypuoli ja silloin kaivertajat pärjäsivät yksinketaisesti vaimentamalla
vinyylin monobassoa ja leikkaamalla niitä ihan alimpia taajuuksia. Tämä sama masterointi oli sitten käytössä myös
samasta masternauhasta tehdyissä ekoissa CD-levyissä ja kunnon bassoihin voitiinkin siirtya vasta sen jälkeen kun
mekaaninen äänen tallennus ja toisto siirtyi pois massamarkkinoilta.
Jos vinyylilevyn pituus on luokkaa 25 min tai yli on jälki karmeata ....
t. 5.1
PS. Roadrunner on n. 30min pituinen levy joten siitä tehty levy voipi olla aika hyväkin. Toisaalta jos siitä olis jätetty
ne täytebiisit pois niin siitä olis saanut vieläkin paremman nopekierroksisen EP-levyn LP-koossa.
Suorakaiverteen tuottamisessa on yksi huomioitava seikka: siinä ei voida käyttää ns dynaamista uraleveyttä, koskapa materiaalia ei by definition ajeta minkäänlaisen delaylinjan läpi (normaaleissa masternauhalta kaiverrettavissa tuotoksissa tuo esisignaali uraleveyden ohjaamiseen otettiin erilliseltä pilot-äänipäältä, joka oli sijoitettu varsinaisen playback-pään etupuolelle). Näin kaiverrusalaa ei voitu optimoida, vaan joka kohdassa mentiin siis ikäänkuin vaativimman (= voimakasbassosimman) signaalin mukaan.
Monobasso oli tosiasia, mutta matalia taajuuksia löytyy kyllä myös vanhoilta vinyyleiltä. Ei toki kaikilta.
Tuossa viittaamassasi Tekniikan Maailman kaiutintuhossa syy oli, ei suinkaan äänirasiassa itsessään, vaan siinä että kyseiselle tallenteelle oli kaiverrettu (tai yritetty kaivertaa) voimakasta alle 10Hz materiaalia, jota normiviritetty levysoitin (tässä Technics SP10 / SME III / Shure V15) ei kykene toistamaan ilman tiettyjä ongelmia. Samoin niin matalilla taajuuksilla (ja artikkelissa mainituilla äänenpaineilla) useimmat kaiuttimet etenkin tuohon aikaan olivat tuhon partaalla, MOT.
1970-luvun alkupuolella tilanne vinyylimateriaalin suhteen oli hyvä - ei käytetty kierrätettyä vinyylimassa yms, vaan levyt olivat monasti luonnostaan paksuja ja suoria (työskentelin 1970/1980-lukujen taitteessa alalla, joten tiedän tämän sekä harrastaja- että pro-vinkkelistä). Energiakriisi notkautti toki tilannetta hetkeksi, ja CD:n markkinoilletulo vähensi levy-yhtiöiden mielenkiintoa vinyylin laadun suhteen.