Remasteroitu äänite joka on parempi kuin alkuperäinen.

  • Keskustelun aloittaja teekal
  • Aloituspäivämäärä
Asiallinen topicin aihe, tälläista on kaivattu. Megadethit ja Iron Maidenit tulee ensimmäisenä mieleen pilalle remasteroiduista levyistä. Rush Remastersit ja Deep Purplen anniversary editionit taas sieltä paremmasta päästä.
 
teekal sanoi:
Onko niitä? ;) Aloittakaahan ketju, niin mietin sillä välin, onko tällaisia harvinaisuuksia sattunut omalle kohdalle? :)

koko Miles Davisin tuotanto
koko Thelonius Monkin tuotanto
koko King Crimsonin tuotanto
koko Beatlesien tuotanto
koko Deep Purplen tuotanto
koko CCR:n tuotanto

äähh, antaa olla..
 
Migu sanoi:
...Deep Purplen anniversary editionit taas sieltä paremmasta päästä.

Ainakin "Konepää" on uusmiksauksena tuon levyn selvästi parempi versio. Kaikkea ne saa irti uusine digikaikuineen jne. mut silti parempi kuin se uusmasteri. Verratkaa vaikka Spacetruckinin alkua vaimikäseoli.
 
^ Remixed vs. remastered? Olen kyllä sun kanssa ihan samaa mieltä, paremmin toimii remixed, varsinkin Staxeilla. Ai niin, sullahan on maailman isoimmat plastiikkastaxit!
 
Aspera Hiems Symfonian re-master on sikäli tosin hieman kyseenalainen tapaus, että levyllä on selvästi osioita, jotka on joko nauhoitettu jälkikäteen remasteroinnin yhteydessä uusiksi tai sitten napattu alkuperäisnauhoituksen ylijääneistä otoksista. Erot ovat ajoittain niin järkyttävät, etteivät ne pelkällä remasteroinnilla selity.

Jossakin välissä tulin hankkineeksi tuon remasteroidun version ja nyt joudun toteamaan, että taisin puhua ihan silkkaa soopaa. Ohessa pari kuvankaappausta, ymmärtänette mitä tarkoitan.

(Tiedän, remasteroidun kappaleen nimi on väärin.)
 

Liitteet

  • Screen Shot 2015-04-17 at 20.46.23.jpg
    Screen Shot 2015-04-17 at 20.46.23.jpg
    89,1 KB · Katsottu: 53
  • Screen Shot 2015-04-17 at 20.46.34.jpg
    Screen Shot 2015-04-17 at 20.46.34.jpg
    72,7 KB · Katsottu: 53
,
640x640.jpg

Makuasioita ehkä, mutta mielestäni v.2003 remasterointi parantaa erottelua, kohinattomuutta ja läsnäoloa tämän yhden populaarimusiikin merkittävimmän laulajan klassikoihin säilyttäen kuuluisan laulusaundin.
 
Vastatakseni ketjun kysymykseen; minulla ei heti tule mieleen paremmin soivaa remasteria. Varmasti niitä on kun miettii.

Hieman offtopic:

Ei tämäkään taida olla paras ketju tälle, mutta postaanpa kuitenkin kun tuli askarreltua. En viitsinyt musaketjua sotkea näillä kuvilla.
Huvikseni otin kuvat Genesis: Trespass albumista, eri digimastereista, joita hyllystä löytyi. Biisi: The Knive. (1970)

1985 CD
1985.jpg


1994 (define edition remaster)


1994.jpg

2007 (final remix/remasteri, jota enää on saatavilla, esim. striimauspalveluista)

2007.jpg

Kehitys on mennyt eteenpäin sitten 1985 vuodesta, mutta kyllä korvat kertovat sen mitä kuvat osoittavat. Ensimmäisessä CDssä kunnolla dynamiikkaa.
1994 sitten hieman kohinaa otettu pois sen aikaisilla menetelmillä, lattealta kuulostaa ja dynamiikkaakin syöty pois.
2007 versio sitten taas runnottu oikein urakalla.
 
Metallican And Justice For All (2018) lienee tällainen äänite.
 
Järkevästi toteutettuna remasterilla voisi painottaa hiukan toisia asioita kuin mitä esim. -70-luvulla on haluttu tehdä. -70-luvun heavy-levyissä on usein kevyet bassot, mutta se toisaalta nostaa muita instrumentteja ja laulajan paremmin esille. Kokonaistunnelma on hieno. Tuoreempi, muttei piloille ruuvattu masteri voi tuoda vaikkapa rytmisen puolen kiinnostavasti uudella tavalla tyrkylle. Onnistuneena yhdistelmänä noista voisi saada molempi-parempi parin. Monesti toinen päätyy levylautaselle ja toinen kaappiin.
 
Mulla on täysin päinvastainen käsitys asioista. 1970-luvulla raskaaseenkin musiikkiin äänitettiin jonkinmoista dynamiikkaa mistä seurasi tietynlainen jytinän tunne. Nykyään vastaavaa saa hakea kissojen ja koirien kanssa eikä oikein tunnu löytyvän, kaikki on vain tasapaksua tuubaa eikä raskas rokkikaan potki munille - mitä sen pitäisi tehdä. Nightwish ei vaan jytise, se on ihan tasapaksua höttöä. Otetaan yksi parivaljakko esimerkiksi. 1970-luvulla oli kova sana maskihevipumppu nimeltä Kiss joka sai halveksuntaa osakseen "vakavammilta" raskaan musiikin harrastajilta. Eihän Kiss ollut mitään Led Zeppelinin tai Black Sabbathin rinnalla. Mutta mutta niin vain Kissilla oli aivan mahtavia biisejä kun tuottajaguru Bob Ezrin pääsi puikkoihin. Dynamiikkaa löytyy ja basso jyrää todella messevästi:


Todella messevät soundit hyllystä löytyvässä japsivinyyliprässissä. Rummut, basso, kitarat, kaikki toimii Ezrinin nerouden ansiosta.

Ja sitten nykypäivän Kiss, yhtä halveksittu "vakavissa" piireissä: Ghost! Hah, maskiheviä, pelleheviä parhaimmillaan!


Tasapaksua, yltiökompressoitus tuubaa joka ei jytise mihinkään suuntaan. Rummut kovin kevyttä pyöristettyä lätinää vaikka heavyn pitäisi olla aggressiivista, munille potkivaa musiikkia. Jotain on pielessä jos Tuomari Nurmion debyytilltä löytyy terävämpää ja aggressiivisempaa rumpusoundia kuin heavysta.

No ok, tämä oli vain yksi mielivaltainen esimerkki kahdelta naamiobändiltä. Ihan varmasti löytyy vastakkaisiakin esimerkkejä. Oma näppituntuma on silti että KESKIMÄÄRIN vanha heavy JYTISI enemmän juuri siksi että se oli dynaamisemmin äänitetty.
 
^Tuo on totta dynamiikan osalta. Matalaa bassoa on kyllä nykylevyissä yleensä enemmän, kun vanhoissa se leikattiin yleensä pois vinyylilevyn rajoitteiden ja sen ajan tyypillisten kaiuttimien vuoksi.

Mitä tulee alkuperäistä parempiin remastereihin, niin vaikea on keksiä mitään. Varmaan Miles Davisin Kind of Blue on parempi nopeuskorjattuna remasterina. Pop/rock puolella taas remaster on yleensä dynamiikaltaan lytätty ja balanssiltaan nykyihanteeseen muutettu, jolloin ne yleensä huononevat alkuperäiseen verrattuna. Äänite on oman aikansa tuote, joten sen ”korjaaminen” ilman selkeää teknistä virhettä ei yleensä paranna sitä.
 
Äänite on oman aikansa tuote, joten sen ”korjaaminen” ilman selkeää teknistä virhettä ei yleensä paranna sitä.
Tuosta nousee tietenkin heti jatkokysymys: Mikä on "selkeä tekninen virhe" ts mitä sellaiseksi lasketaan?
 
Viimeksi muokattu:
Joskus vertailimme erään oululaisen harrastajan luona muutamaa Pink Floydin Wish You Were Hereä LP:inä. Taidettiin verrata myös paria CD:tä. Läheskään jokaisessa kannessa ei puhuttu, että olisi remasteri tai muu erikoispainos. Aikoinaan levyistä tehtiin jopa maakohtaisia painoiksia, joissa usein oli pieniä soundieroja. En muista mikä versio kuulosti parhaalta, mutta oma painokseni se ei ollut. Ostin ison osan omista LP:eistäni Kane Recordsin kautta, siitä Kauppiaskadun(?) kivijalkakellariosoitteesta. Ne levyt tuskin olivat usein Suomi- tai pohjoismaa-painoksia. Vanhan ajan printtierot ovat ehkä hiukan eri asia kuin -90-luvulta alkaen tehdyt remasterit. Siinä mielessä uskon, että remasteri voisi olla parempikin kuin alkuperäinen, jos alkuperäisellä tarkoitetaan ennen muinoin omaan hyllyyn ensimmäisenä päätynyttä painosta. Jos otetaan parhaat puolet molemmista päistä, niin kai silloin uusi ja vanha olisivat hyvin lähellä toisiaan.
Jaa nytpä tiedän kaksi esimerkkiä, joissa uusi on minusta parempi kuin vanha. Tosin vanhakin on jo nykyaikajan kompressiovillityksen uhri. Rush - Counterparts -levystä on tehty Mobile Fidelity -master, koska bändin mielestä alkuperäistä kompressoitiin liikaa. DR luvut ovat vanha: 8-10, uusi: 10-14. Album gainit vanhalle -7.83 ja uudelle -3.63. Eron kuulee helposti. Toinen on The Enid - Invicta. Siitä bändi julkaisi verkkosivuillaan maksullisen Hires-latauksen, jossa dynamiikkaa on kasvatettu. Hieno uusmasteri! (DR 8-12 vs. 12-17, Minulla on molemmista esimerkeistä molemmat versiot.

Nuo ikään kuin todistavat sen, että bändit itsekään eivät aina tykkää liiasta kompressoinnista, vaan paine on saattanut tulla muulta suunnalta, mutta nuo ovatkin nykyaika vs. nykyaika eroja. Se on hiukan eriasia kuin -70-luku vs. -00-luku.
 
Se on tuo tasapaksuus mikä vie draaman musiikista, ihan perus rock/hevi/jotain kun pitäisi biisin loppupuolella (kuten klasarin loppuhuipennus) rykäistä oikein kunnolla ja ei tapahdu mitään. Ei tapahdu ei kun kaikki on jo tapissa.
Muistelen villistä nuoruudesta kun joskus telkkarista tuli Puff Daddy/Jimmy Page Come with me-kappale, siis se Kashmirin päälle rakenneltu, ja biisin loppupuolella kaveri sanoi että nyt lähtee rokkamaan, sitten kuunneltiin hetki ja todettiin ettei lähtenyt yhtään mitään.

Mainittakoon myös formaattirajoitus eli Zeppelinin Stairway, siinä kun LP:llä ajattelee että nyt lähtee, niin äänenvoimakkuus tippuukin alaspäin, kun ollaan niin loppupuolella levyä. Tästä on varmasti remasterit eri formaateissa petranneet.

Viimevuosina on myös tullut ihan oivallista tavaraa, Steven Wilson on ymmärtääkseni tehnyt oivallista työtä. Osin alkuperäisen ja remasterin paremmuus on kuulijasta kiinni, esim. Pink Floydin Animals, pitääkö remasterin kevyestä tunnelmasta vai alkuperäisen tummemmasta ja hieman uhkaavammasta soundista. Lähtökohtaisesti ei pidää enää 90-luvun tyyliin erehtyä että remaster on aina parempi, pitää olla korvat höröllään.
 
Viimeksi muokattu:
Back
Ylös